Vastarannan tonnikala

Sitä,
jonka sielu tuntuu sametilta
omaani vasten,
kutsun ystäväksi.

Hänen ajatuksessaan
minulla on tarkoitus,
hänen olemassaolonsa
tekee minulle kodin maailmaan.

Suolaa,
lisää suolaa elämään!
Chiliä,
eihän tämä maistu miltään!
”Kaikkea pitää maistaa”,
aikuiset toitottivat
ja tarjosivat sitten
päivästä toiseen
perunoita ja ruskeaa kastiketta,
ja meille ei ruoka maistunut.
Eikä meille ole aina elämäkään maistunut.
Me olemme ne edelliset
huonosti kasvatetut,
jotka eivät syö mitä annetaan
eivätkä elä niin kuin käsketään,
vaan uhmaten ja jalkaa polkien
vaativat suolaa ja chiliä.

Aamulla,
ennen kellonsoittoa
silmät täynnä pimeää
en löydä sisältäni vastauksia,
löydän vain halun elää.

Yhtenä iltana sanon:
”Niin paljon on sellaista josta tykkään.”
ja pysähdyn hetkeksi
onnellisuuden tunteeseen.
Kuitenkaan en ole vielä ehjä,
vielä on vapautta saavutettavana.
Jotenkin aavistan,
että tämä pyrkimys
on ehkä suurempi onni
kuin onnen saavuttaminen:
Pala palalta tulla omaksi itsekseen
löytää se mitä parhaimmillaan voi olla
itselleen
ja toisille.

Se mitä etsin löytyy pikkuhiljaa
murusina,
ja löytäessäni ymmärrän:
Jollen koskaan olisi särkynyt
ei olisi murusia kerättäväksi.

Tuhansia tarinoita
meissä
eletään uudestaan
ja uudestaan
yhtä aikaa
eteenpäin ja taaksepäin.
Joku kaivaa maasta kultaa
ja joku luita,
välillä koirat purevat
ja jäljet
näkyvät vasta kun koiraa haudataan.
Tunteiden aikakoneessa
menneellä
on tukeva ote tulevasta.

Mutta joskus
tarinoiden keskeltä
erottuu hetki;
me kohtaamme
samassa ajassa
juuri tässä,
olallamme
kullaksi muuttuneet luut,
kasvoissamme
kuolleen koiran puremat.

Kesäöinä aurinko ei jätä meitä,
se viipyy hiljaisena
hämärän rajalla
ja lupaa uuden päivän.
Kesäöinä hiljaisuus
on läpikuultavaa,
me juomme ilmasta linnunmaitoa
ja olemme kuin mikään raskas
ei olisi meidän.

Levätään nyt,
hengitetään nyt,
kohta on jo Marraskuu
ja aurinko meidät unohtanut.
Silloin minä muistan
miten elämä hengittää kesäöitä
ja miten sen henkäyksessä
voi hetken lämmitellä palelevia sormiaan.

Sinun pehmeä kätesi
koskettaa otsaani
ja pyydät minua koettamaan,
kuinka kylmät jalkasi ovat.
Otan sinut viereeni peiton alle
ja pidän turvassa hetken.

Pitäisikö minun luottaa maailmaan,
ettei se karkeudellaan
rusentaisi sinua,
vaiko siihen,
että rakkaus kantaa sinua
etkä hajoa elämän hakatessa?

Minä vain lämmitän varpaitasi
ja toivon
että lämpö menee suoraan sydämeesi.

Joinakin päivinä
sielu ei sovi.
Se puhuu vieraalla, pehmeällä äänellä,
se miettii
asettuisiko tähän elämään,
käpertyisikö kerälle
kuin kissa lämpimään,
vai etsisikö vielä
nälkää ja riippumattomuutta,
aidatonta pihaa.

Joinakin päivinä
sielu hiertää
niin kuin kaikesta onnesta huolimatta
sen pitäisi vielä tuntea
rankkasade
rovio
myrsky.
Niin kuin se kaikesta huolimatta
tarvitsisi vielä syyn taistella.

Tietääköhän sieluni
että sen pitää huutaa ja karjua
jotta kuulen sen äänen
tämän mukavuuden keskelle.

Taivas nousee korkeaksi
minä hengitän sitä
ja joka hengenvedolla
tulen enemmän itsekseni.
Tämän parempaa
ei elämä tarjoa,
että tietää tulevansa
lähemmäksi totuutta
ja uskaltaa silti pitää silmänsä auki.
Pedot voivat väijyä vain pimeässä,
selän takana,
ja silloin kun ei enää pelkää
saa sydän niin suuren sylin
että pystyy vihdoin rakastamaan sitäkin
mikä on pistänyt pahimmat haavat.
Minä olen myös riekaleita.

Älkää pyytäkö minulta enempää,
älkää repikö minua
jokainen eri suuntaan,
minä olen muutenkin jo rikki.

Älkää vastatko minun puolestani,
älkää olettako minun
toistavan ajatuksianne,
minä olen ilmankin jo tyhjä.

Älkää ajatelko itseänne
askelta edelle polullani
neuvomaan suuntaa,
olen juuri löytämässä palasen viisautta.

Ymmärtäkää
että minun on pakko
istua yksin
istua hiljaa
niin kauan
että ajatus muotoutuu sanoiksi,
se mikä hukuttaa,
muuttuu näläksi
ja huominen on minua varten.