Aina välillä googlaan itseäni että näkisin mitä tuloksia haku tuottaa. Tänään taas kokeilin, ja kävikin niin että löysin vanhan blogini. Olen tänne joskus pari vuotta sitten kijoitellut runojani, sitten tämä vähän niinkuin jäi facebookin jalkoihin.
Ajattelin että koska kumminkin tykkään kirjoittaa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minkään sääntöjen mukaan, niin voisin pitää tätä sellaisena jorinablogina. Voisin kirjoitella milloin mistäkin…. Elämänviisauksia tietenkin, ja elämäntyhmyyksiä, niitä kyllä piisaa!
Esimerkiksi tänään olen melkoisen rauhallisella tuulella. Olen viikonlopun aikana sekä menettänyt hermoni että maalannut vihreää. Aika usein elämässäni on kaikenlaisia vastakohtia…Ja tunteita. Kerran opiskeluaikana tuli baarissa joku jätkä juttelemaan. Hän aloitti keskustelun luontevasti kysymällä olenko tunne vai järki ihminen. Minua nauratti ihan hitokseen koska uskoin vakaasti olevani järki-ihminen joka haluaisi olla tunne ihminen koska tunteellisuus oli mielestäni taiteellisempaa. En muista mitä vastasin, mutta sen muistan että en ollut keskustelunavauksesta kovin vaikuttunut. Ajattelin että heebo yritti vaikuttaa syvälliseltä, ja jos siis piti yrittää vaikuttaa, ei silloin oikeasti ollut.
Sittemmin on kuitenkin käynyt niin, että olen joutunut huomaamaan että taidankin oikeasti olla enemmän tunne ihminen joka yrittää vaikuttaa järki-ihmiseltä. Tajuntaan onkin kirkastunut että se käsitys tunteista, mihin kuuluu kuva ihmisestä joka liikuttuu kyyneliin, nauraa, itkee ja rakastaa, onkin vähän kaukana siitä mitä tunteet minun kohdallani itse asiassa tarkoittavat. Se naurava ja itkevä ja kyyneliin liikuttuva ihminen joka olisin halunnut olla, tuntee niitä tunteita vain sen verran, että kontrolli kokoajan säilyy. Ja vaikutelma rauhasta ja kauneudesta, jaloudesta. Olisihan joku minulle voinut silloin kaksikymppisenä kertoa, vaikka se kyselijäpoika, että eihän se kuules tyttö ihan niin mene. Ja nauraa räkäisesti päälle.
Nykyään se tunneihminen, joka huomaan vasten tahtoani olevani, hermoilee, huolestuu, pelkää, suuttuu, nauraakin kyllä ja liikuttuu, mutta niin kovasti että haluaisi mielummin olla rauhassa se järki-ihminen. Kauheinta on huomata, että ne tunteenperkuleet sumentavat ajattelua. Siis järkeä. Että ei pysty toimimaan niinkuin tietää että tilanteessa pitäisi, vaan tunteittensa vallassa toimii jotenkin ihan muuten. Ja yrittää, ainakin välillä, esittää olevansa järki-ihminen vaikka pään sisällä myllertää inferno. Sitten sitä avaa suunsa, ja se myllerrys tulee sieltä ulos, yleensä ei niin kauniisti, hillitysti ja jalosti kuin sen tunne-ihmisen sanomana, joka toivoin kaksikymppisenä olevani.
Näihin ristiriitatilanteisiin tunteen ja järjen välillä olisi järki-ihmisellä, joka nyt mielelläni haluaisin olla, mahtava ratkaisu ja toimintastrategia: Ole hiljaa, älä sano tai tee mitään. Anna tunteen mennä ohi ja toimi vasta sitten. Malta, malta, malta. Hengitä.
… joskus onnistun, usein en. Ei se kovin taiteellista ole, raskasta kylläkin. Usein olen jonkun tunteen jäljiltä ihan riekaleina, ja toivoisin hiukan pienempää intensiteettiä tähän elämään. Mutta kieltämättä siltä heebolta sellaienen keskustelunavaus jota olen jäänyt pohtimaan yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Että ei se nyt ihan huono tainut ollakaan vaikkei silloin tehnytkään vaikutusta. 🙂