Vastarannan tonnikala

Tänään olen kuullut monta ikävää asiaa. Kuullut tai lukenut, katsonut kuvia. Aiheina on ollut joukkoraiskauksia, orjuutta, kansanmurhaa, naisten syrjintää ja terroritekoja. Näitä tulvii radiosta, televisiosta ja sosiaalisesta mediasta. Tulee sellainen olo että en halua tähän osallistua, en halua kuulua tällaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan jossa ihmiset kohtelevat toisiaan tällä tavalla. Mieleen tulee kysyä mikä ihmisissä on vialla, mikä vaivaa? Ja samalla voimattomuuden tunne.

Joka päivä taistelen kiusaamista vastaan, epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja ilkeyttä vastaan. Yritän opettaa lapsille miten yhdessä toimitaan ja tullaan toimeen, mitä on tasa-arvo ja mitä on empatia. Kun tätä maailmaa katsoo niin ihmettelee miksi ihminen ei opi? … Tai oppiihan se, ympäriltään. Oppii pitämään normaalina sitä minkä näkee. Jos näkee epätasa-arvoa, pitää sitä luonnollisena, jos näkee väkivaltaa ajattelee että se on sallittua. Jos kuulee jatkuvasti toisia arvosteltavan oppii arvostelemaan itsekin.

Muistan joskus lukeneeni sellaisen mietelauseen kuin ”Be the change you want” En muista kenen sanomaa se oli, ajattelin luultavasti että taas jotain lässytystä ja sanahelinää. Tarkemmin ajateltuna kuitenkin niin totta ja melkeinpä ainoa asia jonka yksittäinen, voimattomaksi itsensä tunteva pieni ihminen voi tehdä. Olla itse muutos.

Jos et pidä siitä että ihmiset puhuvat toisistaan selän takana, älä puhu. Jos inhoat kateellisia ihmisä älä kadehdi. Etsi itsestäsi se hyvä mikä riittää siihen ettei toisen onni tai taito sinua haavoita. Jos et pidä ilkeydestä, ole kiltti. Älä lyö, edes sanoilla. Se minkä sinä teet vaikuttaa paitsi suoraan käsillä olevaan tilanteeseen myös niihin jotka näkevät sinun tekosi. Ihminen, varsinkin nuori ihminen, oppii siitä mitä näkee ympärillään. Se mitä lapset ja nuoret näkevät tänään muovaa tulevaisuutta.

On kiva voittaa, mutta surkeaa hävitä. Asioita voi myös tehdä ihan vaan tehdäkseen, oppiakseen, ymmärtääkseen, kehittyäkseen. Ei silloin ole väliä sillä tekeekö joku parmmin vai huonommin. Joskus kuulee sanottavan toisen tekoa väheksyen että ”olisin minäkin voinut tuon tehdä”. Kysymys ei olekkaan siitä kuka voi tehdä, tai osaa tehdä, vaan kuka tekee. Kuka paneutuu asiaan, näkee vaivaa sen eteen. Kuka käyttää aikaansa tekemiseen. Kuka tahansa voi jos haluaa, kyse on siitä kuka haluaa tarpeeksi tehdäkseen.

Me olemme erilaisia, meillä on erilaisia taipumuksia ja erilaiset mielenkiinnon kohteet. Älä oleta, että toiset haluavat tehdä niinkuin sinä. Jos haluat yksilöllisyyttäsi ja lahjojasi arvostettavan älä vaadi toisia kätkemään omiaan.

Ole muutos jonka haluat. Päätä mitä haluat ja tee töitä sen eteen. Et tarvitse kaikkea, vain sen mihin voit olla tyytyväinen. Anna muu toisille. Älä satuta.

Peace 🙂

Eilen kaverini linkitti facebookissa v-laulun. Se on Antti Holman versio Lily Allenin tunnetusta Fuck you-biisistä. Kannattaa kuunnella. Menin ihan pähkinöiksi, kuuntelin sen varmaan viisikymmentä kertaa. Tänään se on soinut korvamatona puolet päivästä. Siinä laulussa kiroillaan ja oikein kunnolla. Selvällä suomenkielellä, perinteisesti. Jostain syystä se on todella voimaannuttevaa, toimii paljon paremmin kuin ”Believe in your dreams”- tyyliset mietelauseet. Tulin todella onnelliseksi. Mietin miksi?

Luulen että minun kohdallani se liittyy jollain tavalla kauneuden ihanteisiin, niiden rikkomiseen. Jotakin ihailtavaa on mielestäni siinä, että joku haluaa olla muutakin kuin kaunis. Kauneuden ja täydellisyyden ihanne on nykyään melkeinpä niin itsestäänselvä, että sen rikkominen aiheuttaa inhoreaktion. Inhoamme rumaa, lihavaa, vanhentunutta, tyylitöntä, huonokuntoista, sairasta, rikkinäistä, vajaata, sekasortoista.

Helposti saisi sellaisen kuvan, että ollakseen onnellinen ihmisen pitäisi olla kaunis, hyväkroppainen, menestynyt, syödä täydellistä ruokaa ja asua täydellisessä asunnossa, lomailla upeissa paikoissa ja pukeutua tyylikkäästi. Menestyäkseen elämässä lasten pitäisi saada täydellistä koulutusta ja juuri heille räätälöityä opetusta. Heillä pitäisi olla kehittävät harastukset ja heidän pitäisi loistaa. Kotona ilmapiirin pitäisi olla avoin ja harmoninen, keskusteleva. Ihmisten pitäisi osata kuunnella toisiaan, rakastaa ehdoitta ja ymmärtää asioissa olevan aina monta puolta. Heidän pitäisi kyetä asettumaan toistensa asemaan ja tukea toisiaan. Kotityöt pitäisi jakaa tasan ja perheen mennä aina uran edelle. Samalla pitäisi kuitenkin kyetä olemaan loistava työntekijä ja menestyä työssään.

Siinä sitten ihanteiden keskellä kuulkaa tallustaa omassa täydellisessä elämässään keski-ikäinen Pirkko. Hänellä on säännöllinen päivätyö joka on ollut samankaltainen jo kaksikymmentä vuotta. Hän syöttää lapsille eineksiä ja hänen miehensä laittaa ainakin kerran viikossa jauhelihakastiketta, koska ei keksi mitään muuta. Kämppäkin on sotkussa ja jälkikasvu istuu sohvalla liimautuneena mobiililaitteisiin. Kukaan ei puhu kellekään mitään. Pitäisi suunnitella jotain kivaa yhteistä kesäksi, mutta budjetissa on vajetta ja aina ei jaksaisi istua jossain Juku-juku maassa. Kun Pirkko sitten istuu jauhelihakastikkeen syötyään väsyneenä mutta suht tyytyväisenä elämäänsä tietokoneen ääreen, ja ajattelee lukevansa hetken kaveriensa ajatuksia siitä minkälainen se täydellinen elämä mahtaakaan kenekin kohdalla olla, niin onpas piristävää kun ainaisen ”ajattele positiivisesti ja syö täydellisesti saavuttaksesi unelmavartalon paratiisilomaa varten”- höpötyksen sijasta kaveri onkin postannut videon jossa sanotaankin että vittu. Kyllä kuulkaa resonoi Pirkossa hiukan erilailla kuin kuva uber-upeasta pasta-annoksesta. Pirkko kyllä tietää, että hänen ei olekaan tarkoitus olla koko ajan täydellisessä hamonian tilassa, mutta onhan se nyt todella mahtavaa että joku toinen on samaa mieltä!

Siitä se voima kuulkaa Pirkkoihin tulee, että voi yhtyä siihen kun joku nostaa keskisormen pystyyn ja sanoo vittu. Että pitäkää tunkkinne, minä en osallistu teidän ihannehöpötykseenne. En tarvitse täydellistä kotia enkä täydellistä elämää. Tarvitsen vain oikeuden olla niinkuin tykkään ja halutessani sanoa kaikki keksimäni kirosanat peräkkäin musiikin tahdissa, viheltäen ja tanssien samalla. Sellaista on kuulkaa olla vapaa. Olla niin ruma kuin ruma voi olla, eikä kukaan mahda mitään. Eikä siihen edes kuole. Ei ihminen pyyhkiydy pois maailmasta vain koska ei ole kaunis. Ihminen voi olla niin paljon muutakin!

Perkele! ;D

Aina välillä googlaan itseäni että näkisin mitä tuloksia haku tuottaa. Tänään taas kokeilin, ja kävikin niin että löysin vanhan blogini. Olen tänne joskus pari vuotta sitten kijoitellut runojani, sitten tämä vähän niinkuin jäi facebookin jalkoihin.

Ajattelin että koska kumminkin tykkään kirjoittaa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minkään sääntöjen mukaan, niin voisin pitää tätä sellaisena jorinablogina. Voisin kirjoitella milloin mistäkin…. Elämänviisauksia tietenkin, ja elämäntyhmyyksiä, niitä kyllä piisaa!

Esimerkiksi tänään olen melkoisen rauhallisella tuulella. Olen viikonlopun aikana sekä menettänyt hermoni että maalannut vihreää. Aika usein elämässäni on kaikenlaisia vastakohtia…Ja tunteita. Kerran opiskeluaikana tuli baarissa joku jätkä juttelemaan. Hän aloitti keskustelun luontevasti kysymällä olenko tunne vai järki ihminen. Minua nauratti ihan hitokseen koska uskoin vakaasti olevani järki-ihminen joka haluaisi olla tunne ihminen koska tunteellisuus oli mielestäni taiteellisempaa. En muista mitä vastasin, mutta sen muistan että en ollut keskustelunavauksesta kovin vaikuttunut. Ajattelin että heebo yritti vaikuttaa syvälliseltä, ja jos siis piti yrittää vaikuttaa, ei silloin oikeasti ollut.

Sittemmin on kuitenkin käynyt niin, että olen joutunut huomaamaan että taidankin oikeasti olla enemmän tunne ihminen joka yrittää vaikuttaa järki-ihmiseltä. Tajuntaan onkin kirkastunut että se käsitys tunteista, mihin kuuluu kuva ihmisestä joka liikuttuu kyyneliin, nauraa, itkee ja rakastaa, onkin vähän kaukana siitä mitä tunteet minun kohdallani itse asiassa tarkoittavat. Se naurava ja itkevä ja kyyneliin liikuttuva ihminen joka olisin halunnut olla, tuntee niitä tunteita vain sen verran, että kontrolli kokoajan säilyy. Ja vaikutelma rauhasta ja kauneudesta, jaloudesta. Olisihan joku minulle voinut silloin kaksikymppisenä kertoa, vaikka se kyselijäpoika, että eihän se kuules tyttö ihan niin mene. Ja nauraa räkäisesti päälle.

Nykyään se tunneihminen, joka huomaan vasten tahtoani olevani, hermoilee, huolestuu, pelkää, suuttuu, nauraakin kyllä ja liikuttuu, mutta niin kovasti että haluaisi mielummin olla rauhassa se järki-ihminen. Kauheinta on huomata, että ne tunteenperkuleet sumentavat ajattelua. Siis järkeä. Että ei pysty toimimaan niinkuin tietää että tilanteessa pitäisi, vaan tunteittensa vallassa toimii jotenkin ihan muuten. Ja yrittää, ainakin välillä, esittää olevansa järki-ihminen vaikka pään sisällä myllertää inferno. Sitten sitä avaa suunsa, ja se myllerrys tulee sieltä ulos, yleensä ei niin kauniisti, hillitysti ja jalosti kuin sen tunne-ihmisen sanomana, joka toivoin kaksikymppisenä olevani.

Näihin ristiriitatilanteisiin tunteen ja järjen välillä olisi järki-ihmisellä, joka nyt mielelläni haluaisin olla, mahtava ratkaisu ja toimintastrategia: Ole hiljaa, älä sano tai tee mitään. Anna tunteen mennä ohi ja toimi vasta sitten. Malta, malta, malta. Hengitä.

… joskus onnistun, usein en. Ei se kovin taiteellista ole, raskasta kylläkin. Usein olen jonkun tunteen jäljiltä ihan riekaleina, ja toivoisin hiukan pienempää intensiteettiä tähän elämään. Mutta kieltämättä siltä heebolta sellaienen keskustelunavaus jota olen jäänyt pohtimaan yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Että ei se nyt ihan huono tainut ollakaan vaikkei silloin tehnytkään vaikutusta. 🙂

Kun me kukimme,
terälehtemme huusivat kuin huulet, punaisina,
olimme kauniita ja eläviä,
tuoksuimme medelle
ja lupauksille,
avasimme itsemme maailmalle kokonaan
niinkuin mikään ei voisi meitä satutttaa.
Kun me kukimme,
emme ajatelleet
tulevamme lehdettömiksi,
piiskautuvamme sateissa,
kuivuvamme auringossa
sitkeiksi ja keltaisiksi.

Nyt huomaamme,
että jäljellä on
vain tikkuja ja siemeniä.

Silti,
kun seisomme kippuraisina ja kuivina
kun huokaamme vinoja varsiamme
ja paksuja siemenkotiamme,
olemme vielä unikoita,
meidän sieluissamme hehkuu
heleä punainen.

Kun te meitä katsotte,
muistakaa terälehtemme.

Oh, how your eyes
are covered by a veil of worries,
Oh, how your lips
pressed together tight.
Oh, how your shoulders
carry the weight
of unfinished quarrels,
oh, how your head
bows in shame.

Shame of not being
the way you were told to be
shame of not loving
the life you’re supposed to live
shame
and the fear
of not being loved.

and I know a way out
cause I’ve been there,
the’s a hole in the wall,
always been there,
There’s a sky and an ocean
a gaze away.

Let go of your need
to do your share,
let go of your need
to please.
Let go of your need
to be noble and righteous,
let go of it all and just breathe.

Those are not your reasons.

Now love yourself,
despite of those people
who made you believe
you were less.
You can drain their power,
you know they were wrong!

Then call upon your heart
and fight,
let it set a fire,
burn down
the expectations
and the rules,
the restrictions
and judgement.
Let all that holds you
come down in flames

and from that silence,
from those ashes on
do everything out of love.
Everything
for no other reason,
just love,

and you will be the ocean
and you will be the sky.

Minä olen väsynyt,
väsynyt teidän sanoihinne
ja niihin kuvioihin,
joita sanoilla tanssitaan.
Minä olen väsynyt
niihin jalustoihin,
joille sanojat nousevat,
jotta ääni tulisi ylempää
ja peittäisi muut alleen.

Minä haluan mennä pois
minä haluan kauas teistä,
teidän säännöistänne
ja teidän äänistänne.
Minä en kuulu
teidän joukkoonne,
teidän maailmallenne
ei ole minussa paikkaa.

Pidän teistä,
olen teitä rakastanut,
silti
te olette minulle vieraat.

Kerro minulle taivas
korkea ja rajaton
olemassaolevaksi,
jotta siivilleni olisi käyttöä
muutenkin kuin koristeena.

Kerro minulle vapaus,
kerro päättymätön merenselkä
jota pitkin ajatus kulkee esteettä,
kerro minulle hiljaisuus
jossa yksikään ihminen ei riko
mahdollisuutta
vaatimalla omia piirteitään minun kasvoihini.

Kerro minulle kallio
jonka päällä seistä.
Kerro minulle kivisydämen syke
sellainen
joka pitää tuulellakin pystyssä.

Minä olen vasta avaamassa silmiäni
sille mikä haluan olla.
Kerro minulle hämärä
ettei sieluni säikähdä.

Tämän minä olen tiennyt,
ja silti sinua halunnut:
Jonakin päivänä
satunnainen siivenisku
repii rikki rakkauden,
jonakin päivänä onni on ohi.

Silti
olen rakentanut koko elämäni
tämän päivän varaan,
olen ahminut rakkautta,
olen saanut sydämen täydeltä
onnea
ja uskonut meidän olevan ikuisia.

Kaikki tämä,
vaikka tiedän,
että ennen pitkää
joko sinä tai minä
valumme tuhkana sormien lomasta,
eikä henkäystäkään ole jäljellä
peittämään yksinäisyyttä.

Minä rakastan tänään,
syön vatsan täyteen
ettei heti olis taas nälkä,
puristan sinua kynsin ja hampain
että tullessani tuhkaksi olisin elänyt.

Tämä on parasta mitä tiedän.

Vielä tänään minä olen vahva,
vielä tänään minä uhmaan kuolemaa.
Tule lähelle,
anna elämän sokaista,
vielä tänään meitä on kaksi.

In a world
where anything is possible,
I was never born
but someone else
instead of me
to fit this world
effortlessly.

I was never born
to raise my eyes
towards the old and wise
to ask “why”,
why does the world
talk of freedom
as if we were alive,
when most of us
walk given paths
through this given life.

You’re a boy
you’re a girl,
you’re worthless,
you’re a king.
Now dance,
like your feet
fit the shoes you were given.

But I was never born
so the shoes made for me
are in other feet,
and I walk barefoot
and I am the unborn free!

Kysy,
jos et tiedä,
arvaa,
ellet saa vastausta.
Tule sinuksi,
älä hukkaa vuosia
elämän suorittamiseen,
elä sydämellä
ole vapaa,
etsi ne ihmiset lähellesi
jotka nauttivat sinusta
eivätkä vaadi mitään.

Hengitä hitaasti
ja rakasta,
niin huomaat,
että sisältäsi
nousee halu liittyä maailmaan
ja että sinulla on taito
ja paikka
ja tehtävä,
että sinä olet hyvä.